KARTOITUSTA

Olin pitkään siinä uskossa että ylimääräiset tavarani vanhempieni luona olisivat olleet alla olevan kuvan näkyvä ikeakassi, kaksi pahvilaatikollista keittiötarvikkeita, yksi muovikassillinen kenkiä, vanha pyykkikori, joka sattuu olemaan täynnä erilaisia tekstiilejä, kuten pussilakanoita ja verhoja sekä pyykkikorin päällä oleva lämpöpeitto. Lamppu puolestaan ei ole minun, vaan veljeni vanha. Tämä ei tunnu vielä huolestuttavan suurelta määrältä tavaraa loikoiluttaa vanhempien nurkissa, etenkään siihen nähden, että vanhempani asuvat reilun sadan neliön omakotitalossa, jossa on lisäksi kolme varastoa ja itse taas puolet pienemmässä kaksiossa.

 

Päätin tehdä havaintokierroksen, kun olin kerta paikalla. Eipä tarvinnut kävellä kuin muutama metri toiseen huoneeseen, niin johan alkoi näyttää tutuilta huonekaluilta. Olen kyllä koko ajan tiennyt niiden olemassaolon, käynhän vanhempieni luona vähintään kerran viikossa. Silmä tottuu, sanotaan. Enpä ole aikaisemmin sen enempää ajatellut vieväni kokonaisen makuuhuoneen omilla tavaroillani. Enkä edes asu siellä. Alla olevassa kuvassa onkin minun hautautuneet ja unohtuneet tavarani.

Äitini vanha lipasto, jonka olen täyttänyt omalla harvakseltaan käytössä olevalla kosmetiikalla, koruilla, sellaisella ylimääräisellä tavaralla mitä tuppaa kertymään, jolla ei ole mitään selkeää paikkaa sekä muutamilla papereilla. Valkoinen vitriini pitää sisällään harvinaisimmat muumimukini, kirjakokoelmani ja alalaatikossa sekalaiset muistoesineeni. On siellä muutama koriste-esinekin täydentämässä hyllyjä. Vitriinin edessä on ikeakassi, jossa on vanha radioni ja siihen kuuluvat kaijuttimet. Melkein ehjä kapine, radio kuuluu, mutta cd-soitin vähän krakailee. Ikeakassin vieressä on myös vanha penkki, jota en saanut ikinä aikaseksi kunnostaa ja se päätyikin sängyn jalkopäähän keräämään aku ankkoja. Sitten on vielä musta keinonahkainen sohva, joka on haudattu kaikella mahdollisella repulla ja rinkalla, mikä nyt ikinä on sattunut olemaan kädessä sillä hetkellä. Kuvakollaasista puuttuu sänkyni ja sen vierestä kirjoituspöytä, jonka äitini on ottanut käyttöönsä muuttaessaan huonetta pikkuhiljaa kotitoimistokseen. Tosin kaikki pöydän laatikot ja kaapit on vieläkin täynnä mun romppeita, joten äitin toimisto on vielä aika pintapuolinen. Mainittakoon vielä sekin seikka, ruskean lipaston vieressä näkyy kolmiovinen vaatekaappi ja siinäkin taitaa olla vielä suunnilleen puolet mun vaatteita (mun ja äitin juhlavaatteet sulassa sovussa). Jotenkin on sitä tavaraa päässyt kertymään. Jos nämä kaikki raahaisi kerralla nykyiseen asuntooni, ei siellä varmastikaan mahtuisi liikkumaan enää mihinkään suuntaan. 

Ja miten tästä eteenpäin? Muutama kuukausi takaperin kun kasattiin puolison tytölle uutta sänkyä makkariin ja järjesteltiin lapsen leluja paikoilleen, päätettiin kokeilla pitkästä aikaa livekirpputoria. En ole moneen vuoteen pitänyt pöytää kirpputorilla, mutta nyt tuli hyvä tilaisuus vastaan. Elokuussa järjestettiin tapahtuma, jossa oli lastenvaatekirppis ja kaikkea muuta puuhaa koko perheelle, muun muassa kasvomaalausta ja poniratsastusta perheen pienemmille, paloauto johon sai mennä tutustumaan ja päivän lopuksi huutokauppa, johon sponsorit olivat lahjoittaneet tuotteitaan hyväntekeväisyyteen.

Päästiin sen verran hyvin ylimääräisistä tavaroista eroon, että se laukaisi minulle sen kaipaamani buumin, jotta jaksan myydä facebookissa omia juttujani. Kesä oli vähän hiljaisempaa aikaa myyntien suhteen, mutta syksyn tultua tavarat on alkaneet taas vaihtaa omistajaa. Pikku hiljaa, kippo ja kuppo kerrallaan vähennetään.